Vastakkainasettelu erilaisten maa-alueidenkäyttötavoitteiden välillä jatkuu. Julkinen valta – tässä tapauksessa kunnat – ohjaa kaavoituspäätöksillään alueiden käyttämistä tai käytön rajoittamista sitovin oikeusvaikutuksin. Kaavoitusta ohjaava sääntely on luonteeltaan joustavaa ja sen normit konkretisoituvat kaavapäätöksissä. Tämä tarkoittaa, että kaavoituspäätöksissä on sijaa laajallekin lain tulkinnalle.
Julkisen vallan lailliseen käyttämiseen liittyy tiettyjä sisällöllisiä ja prosessuaalisia vaatimuksia. Millaisessa menettelyssäkaavaratkaisut ja – merkinnät tulisi perustuslain mukaan toteuttaa, jotta menettely olisi laillinen? Entä millä tavalla kaavapäätöksissä tasapaino eri perusoikeuksien, kuten elinkeinovapauden, omaisuudensuojan ja ympäristöperusoikeuden välillä säilytetään?
Tällä hetkellä sekä menettelyn että kaavamerkintöjen sisällöllinen lainmukaisuus jää käytännössä asianosaisen itse arvioitavaksi. Valitusperuste voi olla esimerkiksi se, että kaavaa varten ei ole teetetty laissa tarkoitettuja selvityksiä tai se ei täytä laissa säädettyjä sisältövaatimuksia. Valitusperuste voi olla myös se, että kaavoitusmenettely ei ole lain mukainen, esimerkiksi maanomistajia ei ole kuultu yhdenvertaisesti. Kaavaa ei myöskään voida hallintolain vastaisesti perustella sellaisella päämäärällä, mikä ei ole lain mukaan hyväksyttävä.
Valitusmäärien kasvuun on etsitty ratkaisua mm. valitusoikeuden rajoittamisesta. Kaavamenettelyn ja kaavapäätösten sisällön laillisuuden arviointi kiinnittyy kuitenkin pohjimmiltaan perusoikeuksien rajoitusedellytyksiin, erityisesti kaavamerkintöjen perustelujen laillisuuteen ja tarkkuuteen sekä menettelyn oikeusturvajärjestelyiden riittävyyteen asianosaisten näkökulmasta. Perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset eivät välttämättä täyty, jos kaavamerkinnät esimerkiksi rajoittavat maankäyttöä, mutta perustuvat epämääräiseen merkintään tai ne asetetaan ilman maanomistajan kuulemista tai riittävää korvausta.
Susanna Silvennoinen